Voi Lenni minkä teit

Tiistai oli mun pitkään odotettu vapaapäivä ja aloitimme sen pitkällä päivälenkillä. Melko aikaisessa vaiheessa lenkkiä Lenni-herra löysi jonkun talven aikana pudottaman nahkarukkasen ja sehän oli hyvin tärkeä aarre, jota hyvin ylpeänä kannettiin koko loppulenkin ajan.

Kuinkas kävikään, kun pysähdyimme mun vanhempien pihaan nauttimaan auringosta. No, Lenni ensitöikseen NIELAISI sen kinttaan, tuosta noin vaan kerralla ja kokonaisena mun silmien edessä. En ehtinyt edes kiljaista irrotuskäskyä, kun kintas oli jo matkalla kohti mahalaukkua. 

Juoksin sisälle hakemaan suolaa, jotta voisin Lennin oksettaa. Arvatkaa oksensiko se? No ei, vaan vaikka suola olikin sen mielestä ihan kamalaa niin se ei tuonut kintasta ulos. 

Koska oksetus ei tuonut toivottua tulosta, soitin pikapuhelun eläinlääkärillemme, neuvoksi sain tarkkailla tilannetta, syöttää parafiiniöljyä ja maksalaatikkoa jos kintas tulisi liukkaammin ulos ja jos alkaa näyttää siltä, että kintas jossain vaiheessa alkaakin tukkimaan suolta niin sitten joudutaan kintas poistamaan leikkaamalla. Kaksi päivää on tilannetta nyt tarkkailtu, kinttaan ulostautumista kumpaakaan kautta ei ole valitettavasti tapahtunut. Lenni on kuitenkin erittäin hyvävointinen ja reipas oma itsensä niin jatkamme tilanteen seurailua. Kovasti toivon, että kintas tulisi ulos ilman suurempia ongelmia jompaa kumpaa kautta ja mahdollisimman pian.

Suuri peittosota

Ostin joulun jälkeen itselleni uuden täkin. Vanhan ja virttyneen untuvatäkin nakkasin viime keväänä roskiin ja sen jälkeen nukuin yli puoli vuotta vanhan vieraspeitteen alla, joka oli ihan liian kapea ja ihan liian ohut ja ihan liian kaikkea muuta kuin mukava, joten joulun jälkeisistä alennuksista ostin uuden ihanan paksun, pehmeän ja lämpimän täkin, jonka alla näkee vaan hyviä unia. Täkki on siis ihana, tykkään siitä paljon ja niin tykkää Lahjakin! Sen mielestä täkin päällä on ehkä maailman paras nukkua. Viime yönä keskusteltiin Lahjan kanssa kertaalleen, että se voisi nukkua ihan vaan siinä patjan päällä eikä täkin päällä ja että, jos patja ei kelpaa niin voi mennä lattiallekin. Aamulla heräsin niin, että mulla oli peittoa vaan pieni kaistale ja Pöntinen retkotti keskellä täkkiä.Argh!

Auringonsäteet kutittelee

Aivan ihana auringonpaiste herätteli mut tähän päivään ja lähdettiin melkein heti koirien kanssa lenkille. Eka kertaa kuukausiin tuli olo, että otanpa kameran matkaan. No kuvattavathan riemuitsi kantohangesta ja vapauden riemusta ei suinkaan juoksemalla, vaan piehtaroimalla. Olisko ne auringonsäteet hieman kutitelleet, kun niin kovasti piti kummankin hinkata.

Voiko olla enää nautinnollisemman näköistä?

Molemmilla koirilla on karvanvaihto päällä ja pesin ne toissailtana, siinä taitaa olla ne todelliset syyt piehtaroinnin riemulle. Puhtaat koirat on ihanan tuoksuisia ja tuntuisia, miksi sitä pesemistä tulee silti aina siirrettyä eteenpäin?

Kuinka helppoa se taas olikaan

Olin alkuvuoden kuusi ensimmäistä viikkoa ns. superdieetillä, ihan täysin en ko. dieetin ruokaohjeita noudattanut, mutta lähes kuitenkin. Söin säännöllisesti 6 kertaa päivässä, paljon kasviksia ja puhdasta ruokaa, en syönyt sokeria omassa arjessani (ainoastaan kylässä saatoin ottaa kahvipöydässä jotain) , tein eväät töihin jne... paino tippui 6 kg ja olo oli energinen ja hyvä. Tuntui hyvältä katsoa peiliin ja mahtua vaatteisiin, painan vähemmän kuin vuosiin.

Kun se 6 viikkoa oli ohi mun pää antoi luvan alkaa taas lipsumaan ja pikkuhiljaa huomaan valuneeni taas siihen entiseen elämääni, epäsäännöllisiin ruokailuihin, aterian korvaamiseen, suklaapatukoihin ja karkkipusseihin ja roskaruokaan. Argh! Olo ei todellakaan ole hyvä, puhti on poissa, väsyttää, maha murahtelee epätyytyväisenä ja iho on huonossa kunnossa, tässä pitäisi olla jo ihan riittävästi syitä lopettaa tämä "huono elämä". Joka päivä päätän, että huomenna taas alkaa tsemppaus, mutta ei vielä en ole sitä saanut toteutettua. Mihinkään superdieetille mulla ei tarvis välttämättä enää alkaa. Ylipainoa toki on vielä, mutta uskon, että painokin tippuisi pikkuhiljaa ihan sillä säännöllisellä ateriarytmillä ja sokerittomuudella. Miksi se on silti niin hankala ottaa käytäntöön? Missä on se itsekuri, joka mulla oli koko alkuvuoden, mihin se taas hävisi?

Motivaatiokuva, näyttää hyvältä ja tähän pitäisi pyrkiä

Tänään sain töissä uudet työhousut, sopivat jalkaan, mutta lihomisen varaa niissä ei ole juurikaan...olisko siinä riittävä motivaattori taas saamaan mun elämän raiteilleen ja jättämään ne suklaapatukat ja muut kaupan hyllylle?