"En se minä ollu, se oli Lenni"

Mulla oli semmoinen rakas vuosia vanha joulukoriste, pieni pehmorottweiler, jolla oli tonttulakki ja punainen kaulaliina. Paino nyt sanalla oli. Se on aina ollut mulla Joulun aikaan eteisessä, pöydän päällä vahtimassa ja jostain syystä erityisesti tämän Joulun aikaan tämä pehmorottis on erityisesti kiinnostanut Lahjaa. Asiasta on "keskusteltu", ettei siihen saa koskea, koska se on mamman oma ja Lahja onkin tyytynyt oikein nätisti vain katsomaan sitä. Joka aamu se on ruuan jälkeen seissyt eteisen pöytää vasten ja katsellut, kun mieli niin tekisi, muttei koskea saa, koska mamman oma.

Viime perjantaina hyvän ja pahan taistelu Lahjan päässä ajautui ensimmäisen kerran pahan voittoon ja pikkurottis sai eka kerran kyytiä. No, rottis palautettiin nopeasti paikoilleen pöydälle ja Lahjan kanssa taas muisteltiin, ettei siihen saanut koskea. Sunnuntaiaamuna herätessäni Lennin pedillä olkkarissa oli tapahtunut räjähdys, pumpulia oli lennätelty huolella ympäriinsä ja tämän kaiken keskellä makasi myttynä suikaloitu pikkurottis siinä kunnossa, että lensi suoraan roskikseen. Lennihän ei koko pehmoa ole koko joulun aikana edes huomannut ja muutenkin tuhoamistyyli viittaa enemmän tuohon pikkunarttuun, joka tuossa vaiheessa aamua makasi tyytyväisenä mun sängyssä aamu-unillaan ja oli muka autuaan tietämätön tapahtuneesta. "En se minä ollut, se oli Lenni."

Kuva vastaavasta kesällä tapahtuneesta "räjähdyksestä"