Mietteitä menneestä vuodesta

Mulla on olo, ettei vuonna 2015 tainnut tapahtua mitään järisyttävää. Minulla oli töitä mukavan tasaisesti, joka on oikein kiva juttu. Vaikka ne ei oman alan hommia olekaan niin silti työtä, jossa viihdyn. Rahaa ei töistä huolimatta kyllä (edelleenkään) säästynyt yhtään, en varmaan ikinä opi säästämään :D . Koirat oli suht terveitä, Lennillä taisi olla yksi korvatulehdus ja Pöntisellä maaliskuussa märkäkohtu, joka vaati kohdunpoistoleikkauksen, mutta siitä toivuttiin ja etiäpäin porskutettaan. Lahjan kanssa käytiin kolmessa näyttelyssä, Kajaanissa ERI2, Vaasassa ERI1 SA ja Jyväskylässä ERI1 ROP-VET. Lennin kanssa oltiin syksyllä meidän toisessa mejäkokeessa, josta luokkavaihtoon oikeuttava AVO1-tulos hienoilla 46 pisteellä. Lokakuussa käytiin Lennin kanssa myös luonnetestissä, josta oikein Lennimäisen positiivinen testitulos. Lennin treenaaminen jäi säälittävän vähiin ja siksipä esim käyttäytymiskoe on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Ulkoiltiin paljon ja nautittiin muuten yhteisistä hetkistä.

Viime vuonna oli kolme suurta merkkipäivää:

- Toukokuussa Pöntinen tuli veteraani-ikään. 

- Kesäkuussa tuli mulle ja Esto-autolle 10. vuosipäivä, jota ei kyllä juhlittu, mutta Esto sai lahjaksi uuden tuulilasin ja jouset ja jotain muutakin, kun ei päässyt katsastuksesta muuten läpi.

- Syyskuussa tuli 10-vuotta täyteen hiukkavaaralaisena ja samalla myös asuntolainaisena :) 

Toivottavasti tuleva vuosi tuo mukanaan jotain uutta, mitä se on, en tiedä, mutta ehkä se aikanaan selviää. 

Uusi vuosi ja elämä ilman Facebookia

Vuosi vaihtui kotona, mutta aattoillan vietin ystävien kanssa melkein "keskellä ei mitään" mökkeillen ja saunoen. Lenni oli mulla matkassa ja riehkasi illan ulkona ystävänsä Rievun kanssa. Ilmeisesti runsaan ulkoilun ja kylmähkön viiman seurauksena sillä on nyt sitten vesihäntä. Normaalisti jatkuvassa liikkeessä oleva häntä roikkuu nyt surkeana maata kohti, Lenni-parka. Aamulenkillä kiinnitin hännän asentoon huomiota ja onneksi löytyi kipulääkettä aamuruuan yhteydessä annettavaksi, vaikkei Lenni kipua ole valittanutkaan.  Väsynyt koiruus se oli kyllä eilisen jäljiltä.

Lahja oli mummulassa hoidossa ja kuulemma haukkunut sisällä raketteja pitkälle yöhön, kunnes olivat tajunneet laittaa verhot kiinni ettei raketit näkyneet.

Vuoden 2016 alun polttavin kysymys on, että onko Mulla (enää) elämää ilman Facebookia? Viime yönä vuoden vaihtuessa katkaisin 8 vuotta kestäneen viha-rakkaussuhteeni naamakirjaan ja poistin profiilini sieltä kokonaan.

Jo ihan hirveän pitkän aikaa mua on äsyttänyt koko FB. Lähinnä se, että olen roikkunut siellä ihan joka välissä. Törmäsin siellä myös jatkuvasti juttuihin, jotka saavat minussa aikaa vain negatiivisia tunteita; ahdistusta/surua/raivoa/ärsyyntymistä/jne. Välillä pidin pientä taukoa, kunnes taas huomasin olevani riippuvuussuhteessa ja lukevani niitä juttuja, jotka vaikuttivat mielialaani. Koko syksyn mietin facebookista lähtöä ja päätin, että jos vielä loppuvuodesta asia pyörii mielessä niin sitten se loppuu kokonaan ja sitten se loppui.

Toki facebookissa on paljon hyviä puoliakin ja jään kaipaamaan monia näistä hyvistä asioista. Sen vuoksi profiilin poisto jännitti ja kirpaisi, niin kuin olisi polttanut päiväkirjat kahdeksan vuoden ajalta ja tuhonnut valokuvat (onhan ne kuvat mulla suurimmaksi osaksi tietty tallessa muuallakin).  Tiedän, että tämän myötä yhteydenpito isoon osaan fb-kavereistani loppui tähän ja tiedän, että tulee vielä hetkiä, jolloin kadun ja harkitsen perustavani fb-profiilin uudestaan. Mutta nyt kokeillaan elämää ilman tuota aikasyöppöä ja katsellaan osaanko olla enää sosiaalinen ollenkaan ilman naamakirjaa. Kokonaan somettomaksi en ole ruvennut, tämä blogi ja Instagram ovat edelleen käytössä. Tänään on ollut kyllä aika hiljaista, puhelin kun ei ole piipitellyt juurikaan. Aamulla oli hieman orpo olo, kun olen tottunut aamupalan yhteydessä jo tsekkaamaan kavereiden juttuja.

Tein syntiä, ostin teetä!

Minä, pahasta teeshoppailuaddiktiosta kärsivä, menin ja ostin teetä. Aika kauan sitten päätin, etten osta teetä ennen kuin oon juonut entiset pois niin, että mun teet mahtuu kaappiin. Mulla on erillinen kaappi kaikkia ihania irtoteelaatuja varten ja irtoteepussukoita niin paljon ettei ne mahdu sinne kaappiin millään. Puolustuksekseni voin kyllä sanoa, että se teekaappi on hyvin pieni ja mun teenjuontia on vähentänyt kovasti se, että opettelin juomaan kahvia pari vuotta sitten. Nyt voisin yrittää vähentää kahvinjuontia ja aloittaa taas teen litkimisen, onhan se niin paljon parempaa!

Tänään siis kävin Oulun Taito Shop Maakarissa (kun siellä on Roosanauhalangat -30% alennuksella) ja siellä silmät osui aivan ihanaan sympaattisen näköiseen teepurkkiin ja kun vielä kyljessä luki suklaatryffeli niin enhän mä sitä sinne voinut jättää. Kuinka voikin tee olla noin hyvää (helposti!), että kertaistumalta join sitä heti kolme kuppia. Tämä Sekatavarakaupan Suklaatryffeli-tee on siis Suomessa tehtyä ja Metkatuotteen valmistamaa. Suosittelen kokeilemaan, aivan superhyvää!

Blogijuttua

Mä kirjoittelen tätä blogia lähinnä itseni vuoksi, että tulee jollain lailla edes pidettyä kirjaa mitä on tehty koirien kanssa, vaikka viime aikoina ne tekemiset on olleet aika harvassa ja harvakseltaan tänne mitään edes päivitän. Jonkun verran tätä käy lukemassa muutkin kuin minä.  Musta on hauskaa seurata millä hakusanoilla meidän blogiin on päädytty.

Tässäpä on muuten melko mielenkiintoinen lista:

-huppaluurat.blogspot.com
-discuspondylitis koirat
-hiskin blogi
-iso posliinikukka
-kevät kukkasia
-koiran nestepatit
-tupperwaren pursotin

Tuo viimeisin on minusta kyllä hauskin, kun hakija on löytänyt vain ilahtuneen kertomuksen siitä, kuinka minä (varsinainen kodinhengetär) olen pursottanut sillä jäljelle palkaksi tehosekoittimella sileäksi vedettyä purkkiruokaa :D

Aatoksia

Laskin juuri, että neljän päivän päästä on eräänlainen käännekohta, kun Lahja on silloin iältään vanhempi kuin Pessi kuollessaan. Pessi oli 8 v. 6 kk 18 päivää, kun sen maallinen matka täällä päättyi kovasti pahentuneen nivelrikko-oireilun vuoksi. Pessi on ollut tähän asti mun koirallisen elämäni vanhimmaksi elänyt koira ja siksi onkin kamalaa, että sekin on kuollut ihan liian nuorena. Lahja "täyttää" siis 6.12. 8v 6kk ja 19 päivää ja ylittää siis tuon Pessin rajapyykin. Äsken käytiin 1,5 tunnin metsälenkki ja Lahja riemuitsi lumesta ja laukkaili koko matkan, otti hepuleita ja hyppien yritti varastaa mun lapasen, voisin siis kuvitella, että Lahja porskuttaa täällä meidän kanssa vielä pidemmän aikaa. On ihan parasta elää tuommoisen hyväkuntoisen koiran kanssa. Mummoksi en suostu Lahjaa vielä sanomaan, se on kertakaikkia liian hyväkuntoinen niin vanhentavaan nimitykseen.

Nämä kuvat ovat viime helmikuulta, kun en ole jaksanut niskaongelmien vuoksi kuljettaa kameraa lenkeillä.

Ehkä jopa surkuhupaisaa, että kaikista mun koirista juuri ranskanbulldoggi on tuossa iässä elossa ja parhaimmassa kunnossa. Niin kovasti mua varoiteltiin semmoista ottamasta, kun ne on niin sairaita ja lyhytikäisiä. Eihän tuo Lahjakaan nyt ihan täysin terveenä ole elänyt, selässä on kummallisen mallisia nikamia ja spondyloosi, joka onneksi tällä hetkellä oireeton, silmiin osuu välillä jotain aiheuttaen reiän. Siltikin sen elämä on ollut terveempää kuin rottweilerieni. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka olisi valmiita lopettamaan koko rodun, myös mun kaveripiirissäni. Tiedän, että rodulla on isoja ongelmia joihin on puututtava ja toivon, että rodusta löytyy jatkossa enenemissä määrin kasvattajia, jotka eivät sulje silmiään näiltä ongelmilta vaan taistelevat niitä vastaan. Tiedän myös, ettei Lahja ole kärsinyt elämässään. Se hengittää rotuisekseen erinomaisesti. Tiedän, että huonosti hengittävä koira ei laukkaisi metsässä 1,5 tuntia läkähtymättä. Sen sieraimet saisivat olla kyllä laajemmat, iän myötä, kun pää on kasvanut mittoihinsa se on alkanut tuhisemaan, mutta se ei röhise ei kuulosta siltä että tukehtuisi, se ei myöskään koskaan ole oksentanut leikkiessään. Se liikkuu edelleen paljon ja hyvin. Sillä ei ole ollut iho- tai mahaongelmia. Nirsous oli nuorena iso ongelma, mutta sekin on nykyään taakse jäänyttä elämää.

Minusta on ihanaa, että Lahja on saanut Lennistä mitä parhaimman ystävän itselleen. Oppinut väistämään tilanteissa, joissa se ennen on aina räjähtänyt. Kasvanut henkisesti ihan valtavasti Lennin tulon myötä, oppinut luottamaan ja käyttämään koiramaista elekieltä. 

Tällä hetkellä tuntuu, että Lahja tulee jäämään viimeseksi rotunsa edustajaksi minulla. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan, mutta pelkään etten yhtä hyväkuntoista ja tervettä ranskista tule saamaan enää. Toista samanlaista persoonaa en myöskään saa, enkä myöskään halua. 

Marraskuun masennusta ja sen purkamista

...paitsi nythän on vihdoin jo joulukuu. Kappas, menihän se joka vuosi yhtä ankean tympeä pimeä ja kurainen marraskuu, joulukuu tosin alkoi kyllä samalla teemalla. Tuolla märällä ja pimeällä kelillä on selvä vaikutus mun mieleen. Tuntuu, ettei jaksa mitään eikä mikään kiinnosta. Mieluusti vaan käpertyisin sohvalle viltin alle hörppimään kuumaa juomaa koko marraskuuksi.

Sen verran on kiirettä pitänyt ja nyt kun oli kaksi vapaapäivää edessä, niin ensimmäisenä eilen illalla oli mielessä, että metsälenkille on päästävä oman ja koirien (tai lähinnä Lennin) mielenterveyden vuoksi. Onneksi on ystävä, joka koirineen on aina valmis metsäilemään. Ihana raitis ilma ja vain vähäinen räntäsade mahdollistivat kahden tunnin patikoinnin. Koirat saivat kirmailla vapaasti, koska vastaantulijoita ei ollut. Tai no törmättiinhän me yhteen nuoreen hirvikoiran alkuun ja omistajaansa, mutta ne olivat ainoat.

Kameraa ei oikeasti tällä kertaa ollut mukana, mutta tällä porukalla oltiin liikkeellä

Nyt on mieli virkeä, maha täynnä ruokaa koko porukalla. Taidan vielä juoda kupposen kuumaa glögiä ja alkaa sitten kaivamaan kaapista jonkinlaista joulutunnelmaa tänne kotiini.

Marraskuun kuulumisia

Marraskuu lähenee loppuaan ja kohta koko vuosi. Vuodet menee ihan liian nopeasti nykyään.
Lahja osallistui viime sunnuntaina Jyväskylän KV-näyttelyyn ja ihka ensimmäistä kertaa veteraaniluokassa. Tämä oli mullekin aika merkityksellinen juttu, koska ikinä ennen aiemmin mun koirat ei oo olleet veteraani-iässä enää siinä kunnossa/elossa, että niiden kanssa olisi näyttelyihin veteraaniluokkaan voinut mennä. On uskomattoman hieno juttu, että tuo pieni, rakas ranskanbullani on edelleen noin hienossa kunnossa ja ihan käsittämättömän hyvin se jaksoi puurtaa näyttelyssä koko päivän.

Jyväskylässä oli sunnuntaina veteraaneja esillä peräti kolme kappaletta. Uroksia oli kaksi; Lahjan Kassu-veli (ERI2) ja hieman sisaruksia nuorempi Sisu-herra (ERI1, VSP-VET). Tuomarina näyttelyssä oli englantilainen Liz Cartledge ja hän oli tätä mieltä Lahjasta: "Almost 9, has kept her body shape, deep brisket, good bone, excellent hindquaters, good siluet, well shown & handled". 
Upean arvostelun saattamana tulos VAL ERI1 ja ROP-VET. Uskomatonta, tällä esittäjällä tirahti kyllä kyyneleet, kun sain ruusukkeen käteeni. Jäätiin isoon kehäänkin, mutta sieltä ei mitään menestystä tullut. Ylpeä olen koko päivän hienosti käyttäytyneestä ja jaksaneesta koirastani, sen kanssa oli erittäin kivaa olla koko päivän.

Jotkut sanovat, etteivät koirat tykkää näyttelyistä, mutta tervetuloa meille katsomaan kun kaivan näyttelyremmin esille. Lahja oli taas niin riemuissaan, kun tiesi pääsevänsä mamman kanssa kaksin liikkeelle.

Lennikin on kerännyt menestystä marraskuussa, ehkä hieman kyseenalaista tosin. Laitoin instagrammissa muutaman kuvan Sonarc Ky:n järjestämään Mutakuvakisaan ja voittohan sieltä meidän mutakylpyjä rakastavalle Lennille pärähti. Harmi vain, ettei mulla ollut mahdollisuutta vastaanottaa palkintoa :(.

Lunta ja pakkasta saatiin muutamaksi päiväksi tänne Ouluunkin, mutta nyt taas vesikelit. Pläh, talvea odotellessa ja erityisesti sitä, ettei ihan joka ulkoilun jälkeen tarvis koiria pestä.